Ahmaskarhunkämmänä on Joutsenon Nuotioveljien kammimainen piilopaikka Joutsenon Myllymäessä. Kartalta paikkaa ei löydy, josta kiitos edesmenneelle Eero ”Ierikka” Hyvättiselle, joka teki maastokartoituksen kyseiselle alueelle. Päiväretkellä sudenpentujen kanssa ahamaskarhunkämmänässä muutama vuosi takaperin idea projekstista sai alkunsa. Siellä makkaratikkua villisti vuollessaan yksi sudenpennuista sai puukontupen lennätettyä korkealle puuvajan katolle. Tuppea siinä koivunriulla onkiessa tuli ihmetys: ”Miksi täällä ei ole tikapuita?” Onhan paikka jo 90-puolivälistä asti ollut käytössä. Siitä se ajatus tikapuiden tekemisestä alkoi verkkaisesti rakentua. Ajatus konkretisoitui tänä syksynä. Suunnitelma raapustettiin tietenkin tulitikkurasian kanteen. Se ehkä antaa kuvan, kuinka hyvin asia oli mietitty. Koskaan en ole tikkaita rakentanut, mutta kuinka vaikeaa tuo voi nyt olla? Kuinka väärässä sitä olikaan.
Ensimmäiseksi aloitettiin harjoittelut sudenpentujen kanssa sahauksen ja naulauksen kanssa. Harjoituksista selvittiin kunnialla ja ilman laastaria, joten päästiin puutavaran hakuun. Hataria muistikuvia oli Toverin satamapaikalla olevan makasiiniin alla olevaan lauta/lankkukasaan. Puut olivat olleet siellä jo vuosia ja joutaisivat käyttöön. Apukäsi/johtaja-Ollin kanssa lähdettiin illan hämärissä hakemaan puutavaraa peräkärryyn. Paikalle päästyämme oli huomattava, että osa puutavarasta oli jäänyt säältä suojaamatta tai suojat oli vuosien saatossa menneet rikki. Osa laudoista sopisivat paremmin soutuveneen kaariksi, sen verran kieroja ovat. Jotain piti kyytiin saada, joten ö-mapin tavarakin sai kelvata. Pystypuiksi kakkosnelosta että kestää pyöri mielessä kun kasaa perkasin, ei löytynyt. Kakskakkosta näytti olevan pari lankkua, joka näytti vielä vihertävän hienosti. Kestopuuta, nyt kyllä kelpaa. Puutavara kyytiin ja kuorma Rientolaan odottamaan seuraavan viikon kokousta, jossa rakentelu alkaisi.
Paikalle päästyä kuorma alkoi näyttäytyä erilaiselta kattolampun valossa. Kestopuun viherrys oli vaihtunut kevyeen sammaleeseen ja kierot laudat oli yhtä kieroja kuin ennenkin. Noh, näillä mennään. Itse rakentamiseen varattiin yhden kokoukseen menevä aika, tunnissa saisi jo reilusti aikaan. Seuraava kokous suunniteltiin viimeistelyä ja koristelua varten. Mittoja alettiin ottamaan ja saha alkoi syödä puuta. Sopivan mittaisia jalkalaudan pätkiä syntyi hyvällä tahdilla, olihan sahaajiakin reilu määrä. Pystypuut pääsivät sammalestaan ja pätkäistiin määrämittaan. Tässä vaiheessa vasara oli vaihtunut akkuporakoneeseen ajan säästön nimissä, aikatauluhan oli tiukka.
Ei muuta kun tikkaat pystyyn seinää vasten ja ensimmäiset uskaliaat kiipeämään askelmia.
Ensimmäiset astinlaudat saatiin jo ruuvattua, toisten hakiessa paikkaansa. Tässä kohtaa kova etenemisvauhti ampui omaan jalkaan, kun koko komeus alkoi muotoutua suippomaiseksi yläpäästä. Väännön ja pakottamisen avulla tikkaat saatiin taas ruotuunsa ja loput askelmat saatiin kiinni. Ei muuta kun tikkaat pystyyn seinää vasten ja ensimmäiset uskaliaat kiipeämään askelmia. Kun kuudes sudenpentu kiipesi tikkaille samaan aikaan, alkoi tuntua, että kyllä se kestää aikuisenkin. Seuraavassa kokouksessa viimeisteltiin astinlaudat siistimmiksi ja kaikki pääsivät laittamaan oman nimensä tuotokseen.
Ajatushan oli toimittaa tikkaat ahmaskarhunkämmänään seuraavana viikonloppuna, mutta talvi pääsi yllättämään partiolaisen. Katsotaan sitten kevveemmällä.
– Joutsenon Nuotioveljet, sudenpentulauma Supikoirat
