Ensimmäisenä suomessa levisi laajalle ruotsalaisen Ebbe Lieberathin käännös Partiopojan kirjasta (1909), koska englantia osattiin täällä aika vähän. Useat lehdet kirjoittivat boyscouteista, vakooja- tai sissipojista. Ensimmäisen kirjana ilmestyneen mukaelman suomeksi teki jalkapalloilijanakin tunnettu voimistelunopettaja Kaarlo Soinio nimellä Partiopojat. Englantilainen nuorisoliike Scouting for Boys (1911), jossa hän sanoo toimitustyön lähteinä olleen myös muita teoksia. Soinion ehdotukset eivät koskaan saaneet virallista asemaa Suomessa. Marko Paavilainen analysoi Soinion kirjaa laajalti kirjassaan Aina valmiina. Partioliike Suomessa 1910–2010 lain osalta, jota Soinio muutti runsaasti, muttei avaa lainkaan kysymystä lupauksesta, joka kuului ”Parhaan kykyni mukaan lupaan täyttää partiopojan velvollisuudet, auttaa muita ja totella partiopoikain lakia.” Tyttöjen toveriliikkeeksi partiotyttötoiminnan aluksi naisvoimistelun oheen muodostanut Anni Collan kirjoitti seuraavasti Kisakenttä 4/1911 lehdessä: ”Jokainen liikkeeseen kuuluva jäsen pyrkii iloisesti täyttämään velvollisuuksiaan Jumalaa, isänmaata ja kanssaihmisiä kohtaan kodissa, koulussa ja yhteiskunnassa.” Alkuperäisen lupauksen vaatimukset tytöille kuuluvat Baden-Powellin ja hänen sisarensa Agnes Baden-Powellin yhdessä kirjoittamassa partiotyttökäsikirjassa How Girls can Help to Build up the Empire (1912) seuraavasti: ”1. To your duty to God and the King. 2. To help other people at all times. 3. To obey the law of the Guides. Collan hieman siis avasi tarkemmin suomalaisten tyttöjen elämänpiiriä.
Kun venäläisten määräämä Suomen partioliikkeen toimintakielto oli ohi, partiolaiset yli kielirajojen koonneen vuonna toukokuussa 1917 perustetun Suomen Partioliiton ylijohtajaksi nousi NMKY:ssä partiotyön aloittanut Louhivuori. Yhteisen liiton perustamisvaiheessa kiistaa käytiin ennen kaikkea partiolain suhteesta alkoholiin mutta myös lupauksesta. Siitä annettiin kaksi vaihtoehtoa. Partiolaiskokelaat saattoivat lausua: ”Lupaan koettaa parhaan kykyni mukaan täyttää velvollisuuteni Jumalaa ja isänmaata kohtaan, auttaa muita ja totella partiolakia.” Toinen vaihtoehto oli kysymys, johon kokelaan piti vastata tahdon. Tämän myös Soinio laittoi kirjansa uuteen laitokseen Partiopojat ja –tytöt: ”Jos valaa eli lupausta käytetään, kysyy ylipäällikkö kultakin kokelaalta: Tahdotko parhaan kykysi mukaan koettaa täyttää velvollisuutesi Jumalaa ja isänmaata kohtaan, auttaa muita ja totella partiolakia.” Huomattavaa tässä on se, että kunkin lippukunnan johtaja tekee kysymyksen, jos lippukunnassa aikaisemmin on päätetty näin tehdä, eli lippukunnat noudattivat omia käytäntöjään. Varsinaista lupausta ei Soiniolta edes löydy. Yhteinen partioliitto eri kieliryhmien välillä kaatui 1919 siihen, että ruotsinkieliset halusivat kolme eri versiota partiolaista, jossa he olisivat omalta osaltaan luopuneet raittiusvaatimuksesta.
Suurin osa alkuaikojen partiolippukunnista oli kytköksissä oppikouluihin. Tämän perinteen tuhosi lopullisesti vasta peruskoulu-uudistus 1970-luvulla. Kristillinen partiotyö oli aluksi aika pienessä osassa Suomen partioliikettä. Suomen ja ruotsinkielisten NNKY/NMKY:ten lisäksi se lähti leviämään oikeastaan vasta 1930-luvulla. Toimen Pojat ja Metsänkävijät taas edustivat kirkkoon kriittisesti suhtautunutta partion haaraa. Suomen Partioliitto oli Toimen Pojille hyväksynyt oikeuden omaan lupaukseen. Kun Helsingin Metsänkävijät halusi maaliskuussa 1920 myös uuden oman lupauksen, ei suomenkieliseksi jääneen Suomen Partioliiton johto sitä hyväksynyt, koska siinä ei mainittu Jumalaa, lähimmäistä ja isänmaata. Metsänkävijöiden johtajan Ilmari Vainion julkaisemassa Partiolaisen jäsen- ja merkintäkirjassa (1920) oli virallisen lupauksen alla vaihtoehtoinen ehdotus: ”Tahdon vapaasti ja iloisesti koettaa täyttää velvollisuuteni partiolaisena ja parhaan kykyni mukaan seurata partiolakia.” Tämä toistui myös hänen kirjoittamassaan Partiopoikain käsikirjassa (1923). Lippukuntien eroamisen johdosta liiton oli lopulta hyväksyttävä kaksi erilaista lupauskäytäntöä, vaikka hetken liiton johdosta poissa ollut Louhivuori oli raivoissaan. Kaikkiaan hän johti omaa liittoaan ja sitten ylijohtajana partiopoikia 38 vuoden ajan.
Lupausasiaa tarkentamaan ryhtyi kuitenkin kansainvälinen partioliike, ennen kaikkea sen poikien maailmantoimisto Lontoossa. Kun myös suomenkieliset partiopojat pääsivät vihdoin sen jäseniksi aiempien ruotsinkielisten ja Vapaan ryhmän ohella, oli hyväksyttävä lupaus alkuperäisen englantilaisen mukainen pois lukien kuninkaan vaihtaminen isänmaahan. Jäsenmailla (ja niiden eri partioliitoilla) ei ollut mitään muuta poikkeusmahdollisuutta Partiopojan kirjan muodosta. Siksi täälläkin eronneet lippukunnat alkoivat vuonna 1925 palata Suomalaiseen Partiopoikaliittoon, joka oli syntynyt kansainvälisestä vaatimuksesta selvästi erottaa partiopoika- partiotyttötyö toisistaan. Partiotyttöjen puolella suomenkielisten liittymisprosessi kansainväliseen yhteistyöhön ei ollut ollenkaan niin ongelmallinen. Anni Collan ihmettelikin poikapuolen riitelyä. Suomessa pojat ja tytöt eivät pitäneet keskinäistä yhteistyötä myöskään haittana. Vuonna 1927 julkaistu Suomen Partioliiton liittoneuvoston hyväksymä Oiva Halmeen kirjoittama Partiokäsikirja sisälsi siis pojille ja tytöille yhteisen lupauksen: ”Lupaan parhaan kykyni mukaan täyttää velvollisuuteni Jumalaa ja isänmaata kohtaan, auttaa muita ja totella partiolakia.”
Suomessa NMKY:n ja NMKY:n siniset lippukunnat eriytyivät omiksi partiopoika- ja –tyttöliitoikseen 1930-luvulla. Siniset halusivat ohjata kunnon kansalaiseksi myös Jumalan valtakuntaa varten. Vanhat emäliitot eivät olleet tästä iloissaan, erityisen vaikeaa eron hyväksyminen oli Suomalaiselle Partiotyttöliitolle. Erot kuitenkin lisäsivät uskontokasvatusta muissakin liitoissa. Mukaan alkoi liittyä yhä enemmin seurakuntiin syntyneitä lippukuntia. Nykyisessä Etelä-Karjalassa ensimmäinen seurakunnallinen lippukunta oli Lauritsalan Siniveljet. Eri partiopoikaliitot, kaikkiaan viisi, muodostivat kuitenkin yhteisen Suomen Partiopoikajärjestön vuonna 1941. Sen ensimmäinen SPJ:n ohjekirja (1944) sisältää lupauksen seuraavassa muodossa: ”Lupaan parhaan kykyni mukaan täyttää velvollisuuteni Jumalaa, isänmaata ja kotia kohtaan, auttaa muita ja noudattaa partiolakia.” Suomen Partiotyttöjärjestö perustettiin puolestaan vuonna 1943. Pitkään vanhat ruskeat liitot hallitsivat partiokenttää. Sota-aika oli kuitenkin muuttanut asenteita myös uskontokysymyksessä. Evankelis-luterilainen kirkko ei aluksi ollut mitenkään aktiivinen partiotoiminnan edistäjä; muutos alkoi vuonna 1946, ja jo vuonna 1949 partiolainen, Tampereen piispa Elis Gulin kirjoitti sinisen partiotyön valloittavan seurakunnat. Lippukuntia tuli lisää ennen kaikkea maaseudulle. Poikapuolella alkoi suomenkielisten liittojen yhdistymisprosessi, jossa ensimmäisenä Sinisten Partiopoikien yhdistyttyä Suomalaisen Partiopoikaliiton kanssa, syntyi Suomalaiset Partiopojat, tyttöpuolella taas pysyttiin pääosin erillään lähes yhteisjärjestöön Suomen Partiolaiset asti. Vähitellen kirkon tuki tuli merkittävämmäksi. Veikko Tolin (1987) katsoi Gulinin profetian toteutuneen jo 1980-luvulla, jolloin peräti 65 prosentilla maamme lippukunnista oli seurakunta taustayhteisönä. Tästähän määrä on noussut vielä suuresti, ollen nyt noin 80 prosenttia. Suomessahan vanhastaan eri kirkko- ja uskontokunnilla on ollut omia lippukuntia, muun muassa 1960-luvulle asti oli Helsingin juutalaisten Kefir.
Jo 1960-luvun lopulla partiolaki -lupaus ja -ohjelma saivat osakseen vasemmistolaista kritiikkiä kuten koulut ja yliopistotkin. Liisa Savunen siteeraa historiateoksessaan Partiotytöt Suomessa 1910–1972 (1999) partioylijohtajien tuntoja. Pauli Kanerva totesi partiota syytettävän oikeistolaisista toimintamuodoista ja porvarillisen kirkon helmassa olosta, koska partiolippukuntien taustayhteisönä on seurakunta ja partiossa puhutaan isänmaallisuudesta. Nämä olivat tuolloisen politisoituneen nuorison mielestä pahoja asioita. Vuonna 1968 asetettu partiotyttöjen ja -poikien yhteinen laki- ja lupaustoimikunta alkoi pohtia uudistusta, joka ehdottikin lain korvaamista ihanteilla. Partiopoika- ja tyttöjärjestöjen yhdistyminen toikin mukanaan uuden, aikaisempaan verrattuna, radikaalin lupaus- ja lakiuudistuksen vuonna 1974. Tuolloin evankelis–luterilainen kirkko oli huolissaan siitä, että lupauksessa muoto oli ”Jumalaani” eikä enää vain Jumala. Kirkossa pohdittiin myös uudelleen oman partioliiton perustamista. Tällöin siis vain 60 prosentilla lippukunnista oli seurakunta taustayhteisönä. Myös Louhivuorta arveluttivat uudistukset. Etenkin WAGGGS oli salliva uudistuksia kohtaan, koska partiotyötä levitettiin tuolloin Afrikan ja Aasian ei-kristillisille alueille. Monet muutkin tuolloiset uudistukset koettiin monissa lippukunnissa ”diktatoriseksi sanelupolitiikaksi”, ja ne saivat useita lippukuntia siirtymään omiin ohjelmiin ja pukuihin. Marko Paavilainen analysoi mainitussa historiateoksessaan näitä ”ruskeita” mielipiteitä, joissa vastustajia ”ärsytti ennen muuta järjestöjohdon tapa runnoa uudistuksia”. Tuntuu siis tutulta myöhemmissäkin uudistuksissa. WOSM edellyttää edelleen, että partiotoiminta on edes jotenkin linjassa kansainvälisten periaatteiden kanssa, ja se sai aikaan joitain muutoksia Suomen Partiolaisten johdon nyt runnomaan peruskirjaesitykseen muotoon. Britanniassakin Scout Association joutui ulkoisten vaatimusten johdosta ottamaan mukaan vaihtoehtoisen lupausmuodon, mutta päälupaus noudattaa edelleen alkuperäistä mallia. Täällä Suomessa on vaikea nähdä syytä järjestön johdon haluamaan uuteen yhtenäiseen muotoon, kun ottaa huomioon Suomen partioliikkeen lupauskäytänteiden historian.
Siteeraan vielä Louhivuoren, partionimeltään Pöpö tai Louhisusi, pohdintaa Partiojohtaja-lehdessä vuodelta 1971: ”Partiolupaus nykymuodossaan merkitsee pojalle ja eikö myös tytölle omantunnon sisällystä, jota hänen ei ole ollenkaan vaikeata ymmärtää. Jumala, isänmaa, koti ja muut ihmiset ovat hänelle toki paljon konkreettisempia asioita kuin ehdotettu ’partioihanteet¨’.” B-P:n muotoilema partiolupaus merkitsee todella koko elämän täyttävää ohjelmaa.
